Tästä on kysymys

Olen kristilliset perusarvot omaava elämää kaikilta laidoilta nähnyt ja kokenut varatuomari.

Ehkä minua parhaiten kuvaa, että toimin Suomen ensimmäisenä kriminaaliasiamiehenä Kriminaalihuollon tukisäätiössä vuosina 2002-2006.

Kriminaalihuollon tukisäätiö perustettiin paikkaamaan aukkoa, joka jäi, kun perinteinen Kriminaalihuoltoyhdistys lakkautettiin v. 2002 ja tilalle perustettiin Kriminaalihuoltolaitos.

Kriminaalihuoltoyhdistys oli perustettu jo 1800-luvun puolella ja sen alkuperäisenä ajatuksena oli ollut viedä luku- ja kirjoitustaitoa vankiloihin sekä järjestää vapautuville työpaikkoja ja asuntoja.

Yhdistyksen tehtävät kehittyivät 2000 -luvulle tultaessa niin, että pääpaino alkoi olla rangaistusten täytäntöönpanoon liittyvissä tehtävissä, kuten yhdyskuntapalvelu, nuorisorangaistus, ehdollisesti rangaistujen nuorten valvonta ja ehdonalaiseen vapauteen laskettujen valvonta.

Erityisesti asuntojen hankinnassa vapautuville oli Kriminaalihuoltoyhdistys tehnyt merkittävää yhteiskunnallista työtä. Jokaisella vapautuvalla on kotipaikka jossakin kunnassa, mutta yksikään kunta ei tunnu olevan kovin halukas järjestämään vapautuvalle asuntoa.

Olenkin puolileikillisesti todennut, että jos joku velkualainen (Velkua on vielä toistaiseksi pieni itsenäinen kunta Turun saaristossa) sattuisi joutumaan vankilaan, palkkaisi kunta mieluummin rantavahdin kuin järjestäisi vapautuvalle asunnon. Rantavahdin tehtävänä olisi luonnollisesti vahtia, ettei vapautuva milloinkaan palaisi Velkualle.

Tosiasia kuitenkin on, että lähes jokainen vapautuva palaa tutuille kotikulmilleen ja jos hänelle ei muuta asuntoa tarjoudu kuin kaverin sohvannurkka, niin vertaisryhmätoiminta takaa pikaisen paluun vankilaan.

Vertaisryhmästään vanki joutuu sekä seuransa että seuralaisensa etsimään pääsääntöisesti.

Kriminaalihuoltoyhdistys ehti kerätä näitä vuodepaikkoja yli sadan vuoden aikana useita satoja, jotka kaikki ”sosialisoitiin” Kriminaalihuoltolaitoksen perustamisen yhteydessä. Niin kävi myös mm. kokonaiselle ”Krimin” kerrostalolle Lahdessa, jota legendaarinen jo eläkkeelle vetäytynyt Hanna Jalkanen hoiti rautaisella mutta rakkaudellisella kädellään, jota monet vapautuneet vielä kaihoten muistavat.

Tämä sosialisoinniksi nimittämäni vuodepaikkojen haltuunotto oli ikävä esimerkki byrokratiasta, joka oletti uudistuksen yhteydessä kuntien varaavan tietyn kiintiön vuokra-asuntokannastaan vapautuville vangeille. Näin toki kävikin, mutta vapautuville järjestyy asunto vain, jos tietyt taustaehdot täyttyvät; nuhteettomuus ja tahrattomat luottotiedot.

Tältä ajaltani Kriminallihuollon tukisäätiössä jäi voimakas sympatia niitä vankeja kohtaan, jotka halusivat eroon rikos- ja vankilakierteestään. Tehtävä tuntui enemmän kuin haastavalta. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 90 prosenttia vangeista on tosiasiallisesti päihdeongelmaisia. Tähän ryhmään kuuluvat niin narkkarit kuin periaatteessa kunnolliset perheenisät, jotka juovuspäissään ovat tulleet tehneet jotakin peruuttamattoman vakavaa.

Yhteistä kaikille ryhmille on, että viimeistään tuomionlukuvaiheessa tulee vankilaan joutuvasta myös velallinen, kun hänelle luetaan erilaisia korvauksia maksettaviksi. Ne ovat suuruudeltaan usein sitä luokkaa, että velkaisuus tuntuu toivottomalta. Toivottomalla ylivelkaisuudella ymmärrän tilannetta, kun normaalein palkanansaitsemiskeinoin ei ole mahdollista lyhentää velkaansa lainkaan, koska tulot eivät riitä edes velkojen lyhennyksiin ja korkoihin. Voimassaolevan lainsäädäntömme mukaan ulosmitattavat rahat ohjataan ensisijaisesti lyhennyksiin ja korkoihin, eikä pääomaan. Rikosperusteisten velkojen vanhentumisaika on 20 v. laskettuna tuomiosta, mikä etenkin nuoresta tuntuu toivottoman pitkältä ajalta. Vapautuvalle vangille normaalit palkanansaitsemiskeinot ovat varsin rajalliset. Hänellä ei useinkaan ole minkäänlaista ammattikoulutusta ja peruskoulustakin on selvitty vain opettajan armosta tai iän perusteella. Usein myös työhistoria puuttuu. Usein käy myös niin, että työnantaja ei huoli vapautunutta enää milloinkaan takaisin, koska katsoo ettei vankilassa käynyt henkilö enää voi olla luotettava. On myös etenkin suuria työnantajia, jotka eivät periaatteidensa vuoksi palkkaa henkilöä, jos hänellä tiedetään olevan rikollinen menneisyys. Oikeusjärjestelmässämme on myös erityisesti nuorten osalta ikäviä piirteitä: Nuoret ajautuvat helposti huumekokeiluihin ja sitä kautta osin ajattelemattomuuttakin rikolliseen toimintaan, josta jaettavat vankeusrangaistukset ovat ankaran pitkiä. Lisäksi rangaistusluontoisesti heidät tuomitaan korvaamaan valtiolle rikoksella saatuna hyöty, joka määrätään arvioidun huumemäärän katukappahinnan mukaan. Todellisuudessa ”hyöty” on usein rajoittunut oman ongelmakäytön mahdollistamiseen. Niinpä vankilasta vapautuu usein asunnoton, työtön, päihdeongelmainen, toivottomasti ylivelkaantunut henkilö, jolla on sekä mielenterveys-, että muita terveysongelmia. Ikävä kyllä, minusta tuntuu siltä, kuin ”uudelleensyntyminen” olisi sallittua vain nuhteettomille kristityille.

Vankisympatiaani liittyy tietty epäilys myös Vankeinhoitolaitoksen kyvystä pysyä puolueettomana erityisesti niissä tapauksissa, kuin vanki on syyllistynyt henkirikokseen ja kohteena on ollut vankeinhoitolaitoksen työntekijä. Jätän itsestäänselvyytenä vastaamatta kysymykseen, pitäisikö henkirikoksen uhrin omaisten saada aina huolehtia rangaistuksen täytäntöönpanosta? Tässä tosin tarkoitan omaisilla vankilaviranomaisia. ja siitähän on kysymys, kun vankeinhoitolaitos huolehtii työntekijänsä surmaamiseen syyllistyneen rankaisemisesta.

Miksi minulla tuo epäilys objektiivisuuskyvyn puutteesta on? Tiedän, että tänä vuonna A.D. 2008 on erään rangaistuslaitoksen johtaja kehottanut eristyksissä pidettävän murhasta rangaistun vangin raskaana olevaa vaimoa jättämään miehensä. (Virkatehtäväänsä suorittavan virkamiehen surmaaminen katsotaan pääsääntöisesti murhaksi). Vaimo oli pyytänyt perhetapaamisten palauttamista, mikä oikeus oli vangin siirron yhteydessä toiseen vankilaan otettu perusteettomasti tai kyseenalaisin perustein pois. Nuo kyseenalaiset perusteet liittyvät vangin oikeusturvaan yleensä. Hänellä ei ole riittäviä mahdollisuuksia näyttää väitettyjä perusteita virheellisiksi. Tyypillinen tällainen väite on vangin kuuluminen rikollisena pidettävään järjestöön.

Vangilla on toki aina mahdollisuus valittaa kohtelustaan esimerkiksi eduskunnan apulaisoikeusasiamiehelle, jota oikeutta he hanakasti käyttävätkin, mutta sinällään vangin oikeusturva on samaa tasoa kuin henkilön, joka väittää tulleensa putkassa huonosti kohdelluksi. Ulkopuolisen mahdollisuudet päästä tapauksia tutkimaan objektiivisesti ja vaikuttamaan vankeinhoitolaitoksen päätöksentekoon ovat olemattomat.

Asiaa valaisee melko hyvin entisen pakkolaitosvangin, nykyisen pitkäaikaisvangin Lauri Janhusen jo 1970-luvulla kirjoittama kirja Sellaista vankia ei ole. Suosittelen sitä luettavaksi, jos sellaisen vielä käsiisi saat. Janhunen kertoi minulle tekevänsä kirjaan nyt jatko-osaa. Teoksen voi nähdä henkilökohtaiseksi selviytymiskeinoksi henkisesti rankassa vankilaympäristössä, mutta huolimatta pakkolaitossäännöstön poistumisesta lainsäädännöstämme vuoden 2006 vankilakipaketin myötä, ovat kirjan monet ongelmat edelleen varsin ajankohtaisia ja käsittelemisen arvoisia vajavaisesti säänneltyjen asioiden osalta.

Tällaisia ovat mm. ulosottokäytännöt. Eristetylläkin vangilla voi olla minimaalisen vangin käyttörahan lisäksi muitakin tuloja. Jo kumotussa rikoslain täytäntöönpanoasetuksessa oli säännös, jonka mukaan Työ- ja käyttörahaa sekä omasta ja vapaa-ajan työstä saatua tuloa ei ulosmitata sinä aikana, jona rangaistuksen täytäntöönpano rangaistuslaitoksessa jatkuu, eikä kolmen kuukauden kuluessa vapautumisen jälkeen.

Tällainen säännös on täysin unohdettu uudesta vankeuslakipaketista ja niinpä vangin mahdolliset sivutulot saadaan ulosmitata melko vapaasti. Tällaisia sivutuloja voivat olla eristyksissä pidettävän vangin osalta esim. haastattelupalkkiot. Ne tunnutaan voivan ulosmitata kokonaisuudessaan, vaikka eristyksissä pidettävä vanki saa ainoastaan 42 €:n suuruista kuukausittaista vankirahaa. Sillä hänen pitäisi pystyä rahoittamaan puhelinautomaattikorttinsa (kännykät ovat tietysti kiellettyjä) sekä savuke- ja muut ostonsa vankilan kanttiinista ja vaikkapa postimyynnistä.

Ei ole lainkaan harvinaista, että vanki menettää rangaistusaikanaan sekä asuntonsa, perheensä, että irtaimistonsa. Vankila ei ota säilytettäväkseen mitään suurempia tavaraeriä ja esimerkiksi kuntien sosiaalitoimi ei yleensä maksa kolmelta kuukaudelta enempää irtaimiston varastoimiskustannuksia. Irtaimisto ei välttämättä ole kovin arvokas, mutta arvokkaaksi tulee ostaa uudelleen joka ikinen tarvittava kuppi ja haarukka osto- ja myyntiliikkeestä vapautumisen jälkeen. Vangilla ei ole muita parempaa oikeutta säästää vaikkapa avolaitostyöstään saamastaan lähes käyvästä palkasta vapautumisensa varalle.. Vanginkin rahoja koskee kaikkia velallisia koskeva säädös, jonka mukaan puolitoistakertaisen suojaosuuden (597€ yksinäisen ihmisen osalla) menevä osuus on kokonaisuudessaan ulosmitattavaa varallisuutta. Niinpä tavalliselle palkanansaitsijallekin voisi käydä niin, että hänen palkastaan ulosmitattaisiin aamulla ulosottokaaren 49 §:n mukaan määräytyvä osuus palkan ulosmittauksena ja iltapäivällä vietäisiin loputkin kertyneenä varallisuutena ja jätettäisiin velalliselle kuukauden elämistä varten tuolta päivältä kaiken kaikkiaan vain tuo puolitoistakertainen suojaosuus (n. 900€) velallisen käyttöön. Näin ei kuitenkaan onneksi vapauskäytännössä tapahdu, mutta miksi tapahtuu vangille, joka on säästänyt vapauttaan varten? Kiusantekoa vai vankeinhoitoviranomaisten lainkuuliaisuutta?

Räikeänä esimerkkinä säästökiellosta oli asiakkaani, jolla oli se tavallinen tarina, eli vaimo oli lähtenyt rangaistusaikana toisen miehen matkaan ja vienyt irtaimiston mennessään. Vaimo oli luvannut jättää vangille muistoksi heidän alaikäisen poikansa. Vankiparka ei tiennyt, että säästäminen on kielletty, joten hän lopetti tupakanpolton ja eli vanhempiensa tukemana äärimmäisen pihisti säästäen todistettavasti avolaitostyöstä saamansa palkan lähes kokonaisuudessaan. Tarkoituksena oli säästää pesämunaa hänen ja pojan yhteistä taloutta varten. Viikkoa ennen vapautumistaan joulun 2003 alla hänen sellinsä ratsattiin rutiinitarkastuksessa ja hänen säästönsä, käteistä rahaa 4.782 euroa löytyivät ja luovutettiin ulosottomiehelle. Vangille jätettiin suojaosuus, joka oli 540 €.

Valitin päätöksestä aina hovioikeuteen asti vetoamalla vanhoihin hallituksen esityksiin, joiden perusteella vangille oli annettava mahdollisuus säästää vapautumisen yhteydessä tulevia ylimääräisiä kulujaan varten. Turhaan. Helsingin HO katsoi 19.8.2004 antamassaan päätöksessä n:o U 04/1070, aivan oikeasti, kaiken tapahtuneen laillisesti. Tällaisia "epäonnistumisia" tarvitaan, jotta voin pyrkiä saamaan parannuksia epäkohtina pitämiini asioihin.

Eipä ihme, että myös ylivelkaisuus askarruttaa minua ongelmineen, mutta siitä enemmän palstallani NÄKEMYS.

Lakiasiaintoimisto
TUUSLEX OY

Tuhkanummentie 14
00970 Helsinki

puh 046 8114614
fax 09 340 2389
e-mail:
matti.huunan-seppala(at)tuuslex.fi